Tuli on nöyrä ja vahva, viekaskin. Se palaa aikansa, nielee kaiken minkä tahdot, lopulta luulet sen sammuneen. Mutta tuli on piiloutunut hiiliin tai sammalen poveen, odottaen hetkeä jolloin se voi hypätä esiin ilkkuen: tässä olen taas!
Tuli on viettelevä, lumoava ystävä. Katsot liekkeihin, näet menneet ajat, lukemattomat sukupolvet kerääntyneet kirkkaan nuotion äärelle etsimään lämpöä ja turvaa. Loimu kypsentää aterian, valaisee yön pimeyden, karkottaa pedot, haamut ja nimettömät hirmut. Kuulet laulut nuotion ympärillä, liekit tanssivat muinaiset riitit, tunnet olevasi osa ikuista tarinaa.
Tuli on arvaamaton ystävä. Kaipaat sen lämpöä, kumarrut yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kirpeä kipinä sinkoutuu, väistät kavahtaen. Mutta et malta, kohta liekit lumoavat sinut jälleen, kätesi hamuaa kohti väräjävää hehkua – liian lähelle, ärhäkkä lieska muistuttaa sinulle: minuun et koske!
Tuli on vaativa ja ahne ystävä. Jos ruokit sitä liikaa, jos unohdat sen, liekit haukkaavat kaiken mitä rakastat. Ne eivät taivu armon aneluihin vaan hulmuten pyyhkäisevät läpi talosi, juoksevat kiireesti huoneesta toiseen, kiipeävät verhoihin, räjähtävät soihduksi. Raivoava roihu huutaa sinulle: Miksi et pitänyt huolta, miksi hylkäsit? Kuitenkin, tuli on myös uskollinen ystävä. Se saapuu, kun kutsut sitä. Kun kohtelet tulta niin kuin ystävät kohtelevat toisiaan: kunnioittavasti kuunnellen, se palvelee sinua iloisesti. Viimein, hehkuvan hiilloksen kalvetessa harmaaksi tuhkaksi, se hyvästelee sinut lempeään lämpöön.
-Jokirannan rapun alta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti