Yö

Vietimme viikonloppua mökillä järven rannalla. Oli myöhä, kaikki olivat menneet nukkumaan. Menin kuistille hengittämään. Yö oli säkkipimeä. Maa ja ranta sysimustat, järvi ja taivas kajastivat vaaleampina. Puiden rungot nousivat uhkaavana aitana harmaata vettä vasten. 

Hiljaisuus oli täydellinen. Hyttynen ei inissyt, laine ei loiskinut rantakiveen, pöllö ei huutanut eikä lepakon siipi kahahtanut kuistin kattoparruun.
Kuinka yksin ihminen onkaan pimeyden keskellä.

Vähitellen silmäni tottuivat yön tummaan väripalettiin. Katsoin taivaalle, siellä pilkahti tähti, ja toinenkin. Valkoiset valopilkut kimalsivat oksien lomasta ja piileskelivät runkojen takana. Pehmeän harmaa taivas oli täynnä valkeina loistavia valoja.
Kuinka pieni ihminen onkaan tähtitaivaan alla.


Samassa kuulin kuikan huudon. Ääni kiiri järvenselältä, kaikui rannalta toiselle.
Enää en ollut yksin.



-Teksti ja kuva: Jokirannan rapun alta-